Punaturkkinen susi tuijotti minua vihreillä silmillään peilistä. Istuin huoneeni puisella lattialla risti-istunnassa ja tuijotin sutta takaisin. Oli oikeastaan harvinaista, että sielu näytti samalta kuin mitä itse oli. Yleensä asia oli niin vain albiinoilla. Oman sieluni turkki oli kuitenkin samaa sävyä hiusteni kanssa ja silmät olivat samalla tavalla kirkkaan vihreät ja suuret.
Meidän maailmamme ei siis koostunut tavallisista ihmisistä. Yleisnimitys meille oli hukka. Näytimme tavallisilta ihmisiltä, emmekä osanneet muuttua sudeksi, paitsi ne joiden sielu oli yli 95% suden, pystyivät suuttuessaan ja täysikuun aikaan muuttua, mutta meidän kaikkien sielut olivat noin 70 - 100% suden sielu. Prosenttimäärä riippui täysin henkilöstä. Vaikkemme osanneet muuttua susiksi, meillä oli samat vaistot, aivan yhtä terävät ja olimme fyysisesti kehittyneempiä kuin tavalliset ihmiset. Jos emme osaa muuttua, miksi sitten minua vastaan tuijottaa susi peilistä? Näemme oman peilikuvan heijastavista asioista, mm peilistä ja vedenpinnasta sielumme eli sen miltä sutemme näyttäisi.
Meillä oli hieman monimutkaisempi hierarkia kuin susilla. Alfa pari johti laumaa ja beeta toimi oikeana kätenä. Siihen yhtäläisyydet loppuivat. Sen jälkeen arvoasteikossa tuli delta. Deltoja oli viisi, yksi kullekin sotilasryhmälle, joten he olivat siis sotapäällikköjä. Sotilaat jaettiin kahteen osaan josta ylimmät olivat epsilonit, he olivat ns. erikoisjoukko. Epsiloniksi oli vaikeampi päästä kuin tavalliseksi sotilaaksi eli gammaksi. Tavalliset laumalaiset, eli nuoret sudet ja useat naiset olivat omegoja. Viimeisenä olivat theetat. Theeta oli hukka, joka oli jumittunut susi ruumiiseen. Se ei siis pystynyt muuttumaan ihmiseksi koskaan, mutta ymmärsi kyllä mitä muut puhuivat ja osasi kommunikoida kanssamme. Theetoja halveksuttiin.
Jokaisen hukan ranteeseen (paitsi theetoille oikean puolimmaiseen lapaan) tatuoitiin aina symboli, mikä kertoi missä kohtaa arvoasteikkoa oli. Alfasta theetaan järjestyksessä merkit olivat: α, β, Δ, ε, γ, Ω, Θ. Itse olin epsiloni. Ainoa tyttö viimeiseen viitenkymmeneen vuoteen, joka oli onnistunut kohoanaan epsiloniksi. Alfa oli sanonut, että minun täyttäessä 15, eli kolmen päivän kuluttua, saisin deltan arvon, sillä yksi sotapäälliköistä oli käynyt vanhaksi. Hukat elivät yleensä 30 vuotiaiksi, joten lauma koostui lähinnä alle 20 vuotiaista hukista, olimme 15 vuotiaina täysi-ikäisiä. Suurin syy siihen oli sota, jota kävimme etelänlaumaa vastaan. Moni kuoli nuorena.
Oveeni koputettiin ja se avattiin. Nousin ylös ja kohtasin Luken katseen. Epsilonit suorittivat tehtävät aina pareittain. Erikoisjoukkoja oli vain yksi ja siihen kuului tällä hetkellä kahdeksan epsilonia. Luke oli minun parini. Hän kuului juuri niihin harvoihin joka näki samanlaisen sielun tuijottavan peilistä takaisin, sillä poika oli albiino. Tämän iho oli vaalea ja hiukset valkoiset. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen, hänellä olisi ollut siniset, harmaat tai vaalean ruskeat silmät. Joskus ulkonäkö sai kuitenkin vaikutteita hukasta, etenkin albiinoilla kävi niin. Siksi Luken silmät olivat ehkä hieman karmivat, väriltään verenpunaiset.
-Valmiina lähtöön? Luke kysyi. Nyökkäsin. Olimme saaneet aiemmin tehtävän lähteä keskiyöllä vihollisen leiriin. Valmistelisimme alustavasti hyökkäystä etelänleiriin. Kaikki oli suunniteltu tarkasti kuten aina. Siltikin aina jokin saattoi mennä pieleen.
Laumamme tukikohta oli iso, neliskanttinen rakennus, joka oli valmistettu harmaan ja punertavien sävyisistä tiiliskivistä. Silloin aikoinana, kun tukikohta oli rakennettu, ei kukaan ollut oikein miettinyt miten siistä tulisi hienoin ja yksityiskohtaisin. Ei. Siellä nukuttiin, syötiin ja treenattiin. Ei muuta. Sodankäyminen oli tärkeämpää ja voittaminen vei ykkössijan.
Rakennus oli kuusikerroksinen, mitä korkeammalla arvoasteikossa oli, sitä ylemmällä kerroksella nukkui. Ylin kerros oli pienin, rakennus suureni hieman alaspäin. Epsilonien huoneet olivat toisessa kerroksessa yhdessä kokeneimpien Gammojen kanssa. Kellari kerroksessa nukkui Theetat ja osa Omegoista, maan tasolla olevassa kerroksessa oli iso aula ja ruokailusali.
Kävelimme viitoskerroksen käytävällä eteenpäin. Portaikon vieressä oli vanha rautaovi, jonka avaamiseen yleensä vaadittiin useampi kuin yksihenkilö. Nyt ovi oli kuitenkin jo auki. Se oli asehuone. Oikealla puolella oli Epsilonien aseet ja vasemmalla Gammojen. Huone oli muita huoneita korkeampi ja suurempi. Aseita oli melkein lattiasta kattoon. Miekkoja, puukkoja, erilaisia veitsiä, keppejä, jousia, keihäitä... aivan kaikkea. Meidän piti osata hyödyntää milloin mitäkin asetta, välillä miekkaa ja välillä jopa tavallista keppiä tai vaikkapa paistinpannua.
Emme olleet ainoat Epsilonit, jotka olivat hakemassa aseita. Kolme paria oli määrätty tälle tehtävälle. Siirryin aseiden luo. Jokaisella oli oma asevyö, jolla oli yleensä etenkin vakoilumatkalle tarkoitetut aseet valmiina. Heittoveitsiä, puukko ja melko lyhyt miekka. Muuta ei ollut, emme tarvinneet muuta.
-Katsos, haamupoika sai kutsun tehtävään myös.
Vilkaisin murhaavasti Royta. Roy oli ärsyttävin Epsiloni, jonka ikinä olin tuntenut. Hän oli ylimielinen ja luuli itsestään liikoja. Lisäksi pojalla oli pokkaa aina ilkkua kaikkia.
Katsahdin Lukea joka kiinnitti omaa asevyötään. Hän ei ollut huomaavinaankaan Royta, mikä oli ihan hyvä. Luke suuttui helposti jos häntä ilkuttiin siitä, että hän oli albiino. Ja silloin kun Luke suuttui, kellään ei ollut kivaa. Paitsi Roylla, joka ei selvästikkään osannut tukkia suutaan.
-Kuuroko sä oot kaupanpäälle? Roy jatkoi. Katsoin häntä tulistuneena.
-Pitäisit jo pääskii. Just ton takia sua ei edes harkita Deltaks! tuijotin häntä silmät palaen. Roy näytti loukkaantuneelta. Huomasin Luken virnistävän. Kaikki tiesivät Royn himoinneen Deltan paikkaa kovin. Oli kova takaisku, että minut valittaisiin siihen hommaan eikä Royta. Roy yritti keksiä jotain fiksua sanottavaa.
-Veikö kissa kielen? murahdin tyytyväisenä. Royn pari Joel taputti poikaa olalle.
-Anna olla suosiolla, meillä on parempaaki tekemistä ku riidellä keskenämme.
Vilkaisin Joelia aavistuksen kiitollisena. Yleensä Roy kuunteli Joelia, he olivat tehneet töitä erikoisjoukossa jo kolme vuotta yhdessä. Kumpikin oli minua muutaman vuoden vanhempia ja kokeneempia, siksi Royta eritoten nyppi, että hän ei saanut paikkaa sotapäällikkönä. Joel taas myöntyi siihen, vaikkakin ymmärsin häntä. Olin tuntenut Joelin sen verran kauan, että tiesin hänen olevan sellaista ei-johtaja tyyppiä.
-Pistäkää vauhtia, meiän pitäis olla jo menossa, Roy sanoi hampaitaan kiristellen ja heitti minuun vielä yhden murhaavan katseen. Olin unohtanut suuttumukseltani asevyön kokonaan. Otin sen nopeasti naulasta ja sidoin sen ympärilleni. Kiirehdin muiden mukaan ja harpoimme kiireellä portaat alas.
Ulkona oli hieman viileää. Laumamme nimitys Pohjolanlauma ei tullut siitä, että meillä päin olisi kokoajan kylmä tai jotain. Olimme vain pohjoisen suunnassa Etelänlaumaan verrattuna. Vilkaisin taivaalle. Tähtiä oli tuhansia ja kuu loisti melkein täytenä.
-Sun syntymäpäivänäs taitaa olla täysikuu. Täydellistä, se on kuulema hyvä enne etenkin kun sut korotetaan Deltaks, Joel sanoi. Tosiaan, se päivä lähestyi. Tärkeä päivä. Olisin ensimmäinen tyttö ikinä, joka nousisi Deltaksi. Se oli harvinaista, mutta moni muukin kuin alfa ja beeta oli minulle myöntänyt, että ansaitsin sen paikan.
-Moukan tuuria, Roy murahti. Olisi ollut melkein omistuista, jos hän olisi pitänyt loppuajan päänsä kiinni siitä asiasta. Joel vilkaisi Royta varoittavasti, mutta Roy ei huomioinut sitä, vaan tuijotti eteensä silmiään räväyttämättä. Asia oli Royn ylpeydelle kova kolhu.
Matkasimme etelänrajalle jalan. Koska en ollut vielä Delta, Roy johti meitä. Hän ei ollut meistä vanhin, mutta Joel myönsi aina Roylle oikeutensa johtaa. Ylitimme rajan ja siitä lähin, kuin sanattomasta sopimuksesta kukaan ei päästänyt ääntäkään. Liikuimme nopeasti juosten eteenpäin. Kaikki olivat pukeutuneet mustaan sulautuakseen varjoihin paremmin. Ennen saapumista etelän tukikohdan luo oli metsää, jossa puut tosin kasvouvat melko harvassa. Siltikin siitä riitti tarpeeksi suojaa.
Etelän tukikohta ei ollut aivan yhtä yksinkertainen kuin meidän. Siihen oli panostettu paljon enemmän. Tukikohta oli linnamainen, siinä oli muutamanmetrin korkuiset muurit, jota seurasi pieni piha ja sitten suuri, tiilirakennus.
Roy kohotti kätensä merkiksi pysähtyä. Hiljensimme tahtia. Hän tutki katsellaan hetken edessä kohoavaa muuria ja laski sitten kätensä. Roy kiihdytti nopeasti vauhtinsa äärimmilleen ja hyppäsi kiinni kuuseen. Matalalla olevat oksat helpottivat kiipeämistä ylemmäs. Kuusi oli kuitenkin aavistuksen liian kaukana. Roy ratkaisi ongelman ja paljasti muurin ylittämissuunnitelman meille muille. Hän keinautti itseään taaksepäin ja hyppäsi eteenpäin. Hän kääntyi ilmassa ja otti lisää vauhtia männyn rungosta eteenpäin, suoraan yli muurin.
Vuosia sitten se oli mahdoton ajatus minulle ja tuiijotin vain muiden tekevän sitä suu auki ihmeissäni. Nyt olin yhtälailla asiassa mukana. Kiipesin kuuseen ja hyppäsin muiden perässä kohti mäntyä. Käännyin samalla tavalle ilmassa, jotta tulisin enemmänkin jalat edellä ja ponnistin vauhtia. Lentäessäni yli muurin, venytin kehoni pitkäksi ja hetki ennen kuin osuin maahan, vedin itseni keräksi ja laskeuduin hieman pehmeämmin maahan.
Matka jatkui aivan normaalisti. Ylitimme pihan normaalisti pysyen tuulen alapuolella. Seurasimme tiilistä seinää pysytellen varjoissa. Roy heilautti kättään ja nosti neljä sormea pystyyn kun olimme pienen katoksen alla, joka suojasi pääovia. Luke ohitti minut ja iski kiinni ovea vartioineeseen poikaan. Se ei ehtinyt inahtaakaan, kun Luke jo viilsi sen kurkun auki.
-Irene ja Luke, polttakaa niiden asevarasto, Roy puhui aivan hiljaa. Nyökkäsin ja menimme Luken kanssa eteenpäin. Pysähdyin ikkunan alapuolelle. Vilkaisin Lukea. Luke laittoi kätensä yhteen ja kyyristyi hieman. Asetin jalan hänen käsilleen ja nyökkäsin. Luke ponnahti ylös päin ja minä hyppäsin. Sain kiinni katoksen reunasta, varmistin ettei kukaan ollut sille ja heilautin itseni sille. Menin maate katoksen päälle ja ojensin käteni. Luke hyppäsi ja sain hänestä kiinni.
Matkamme jatkui ikkunasta sisään, jonka lasin irroitimme hiljaa. Huoneessa ei ollut ketään. Käytäväkin oli ehkä liiankin hiljainen... Vedin Luken juuri ja juuri ajoissa sivuun. Heitto veitsi iskeytyi taaksemme maahan. Näin käytävän päässä vihollisia.
-Juokse! huudahdin ja syöksyimme Luken kanssa karkuun. Yksi heittoveitsi hipaisi korvanlehteäni ja siitä alkoi tihkumaan verta.
Epsiloneilla oli yksi, kaiken kestävä sääntö. Tehtävä suoritettiin loppuun. Muuten kotiin ei ollut enää koskaan asiaa, kuoleman uhalla. Ennemmin piti kuolla kuin jättää tehtävä kesken, joten meillä ainoa vaihtoehto oli vain jatkaa matkaa välittämättä mistään muusta. Paria ei saanut jättää vihollisen leiriin elävänä. Elävä Epsiloni vihollisen leirissä oli liian suuri uhka. Nyt kun tehtävämme oli vaakalaudalla, sanaton sopimus sai meidät hajaantumaan eri suuntiin käytävän päässä, sillä se haarautui kahdeksi käytäväksi.
Juoksin eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Kiviseinille oli kiinnitetty rautaisia pidikkeitä, joilla oli soihtuja. Siirryin seinän viereen ja nappasin yhden soihtun mukaani. Käytävä oli melko lyhyt ja sen päässä oli raskas, melko iso ovi. Työnsin sen raolleen, jotta mahduin luikahtamaan sisään.
Tulin avaraan, isoon huoneeseen. Sen katossa oli pyöreänmallinen ikkuna, josta tulvi kuunvaloa huoneeseen. Keskellä oli muutamia pöytiä ja yhdellä seinustalla oli iso takka, jossa oli enää hiillos jäljellä. ilmassa leijui hento paistetun kanan tuoksu, joten huone oli luultavasti jonkinlainen ruokasali. En jäänyt kuitenkaan ihailemaan sitä sen enempää, sillä kuulin takaatani hiljaisia juoksuaskeleita.
Ryntäsin lähimmälle ovelle. Se oli pienempi kuin edellinen, mutta sitäkin painavempi. Toisaalta, kun sain sen auki se paljastui avaamisen arvoiseksi. Seinillä roikkui lukematon määrä aseita ja keskellä oleva pöytä notkui niistä. Asevarasto. Astuin sinne sisälle, mutta ennen kuin ehdin polttaa mitään, varjo lankesi huoneeseen. Käänsin katseeni ovella seisovaan poikaan. Kohtasin kirkkaan vihreät silmät, jotka loimusivat soihtuni valossa.
-Luovuta suosiolla, huomaa Pohjolan vajonneen aika alas ku ne on hyväksyny tytön Epsiloniksi, poika sanoi pieni vahingonilon vivahde äänessään.
-Epsilonit ei luovuta ikinä, ärähdin hänelle. Minun teki mieli huutaa hänelle, että olisin kolmen päivän kuluttua Delta, mutta en halunnut suoda sitä iloa jos minut saataisiin kiinni.
-Annappas se soihtu tänne, poika ojensi toisen kätensä minua kohti.
-Mielummin kuolen ku annan! iskin soihdun naulassa roikkuviin jousiin ja ne syttyivät tuleen. Poika hyppäsi pöydälle ja minä hyppäsin häntä vastaan. Väistin hänen potkunsa ja potkaisin häntä takakautta. Osuin pään sivulle ja horjahtaessaan poika heitti muutaman heittoveitsen. Olin ehtinyt kumminkin vetää melko lyhyen miekkani esiin. Heittoveitset kolahtivat siihen ja kimposivat lattialle.
Syöksähdin poikaa kohti ja tämä hyppäsi voltilla pöydältä alas. Hän tarttui seinällä roikkuneeseen miekkaan. En ollut koskaan ollut kovin hyvä miekkailija. Vastustajani taas dominoi miekkailuamme kokoajan, ja pian hän löi miekan kädestäni yhdellä sulavalla liikkeellä. Huomasin samalla pojan ranteessa näkyvän Epsilonin merkin. Huitaisin häntä soihdullani ja hän väisti sen. Huitaisin uudestaan ja hän melkein osui miekallaan soihdun varteen. Silloin hän hyökkäili minua kohti ja minun oli keskityttävä väistelemään. Pöydän päädyin lyönä hyppäsin pöydälle ja ryntäsin varastosta ulos.
Silloin salin ovi rysähti selkosen selälleen. Se oli Alec. Yksi tehtäväämme kuulunut Epsiloni. Alec oli niitä harvoja jotka kykenivät ottamaan suden muodon. Yleensä sudenmuodon ottamaan pystyvät olivat jo valmiiksi melko aggressiivisia, mutta en ollut koskaan ennen nähnyt Alecia ihan niin raivoissaan. Hiilenmusta susi oli veren tahrima, siinä törrötti muutama heittoveitsi ja suden perässä juoksi kolme vihollista. Alec kääntyi kannoillaan ja heittäytyi heidän kimppuunsa hajottaen joukon.
Poika kävi taas minun kimppuuni. Onnistuin huitaisemaan soihdullani tämän miekkakättä, jolloin hiha syttyi tuleen ja miekka kirposi pojan kädestä. Jysähdin häntä päin ja lennätin hänet taakse päin. Juoksin varastolle ja iskin soihdulla seinän hyllyllä olleet, kummalliset lasipurkit rikki ja jätin sitten soihdun pöydälle, joka syttyi nopeasti ja alkoi palamaan hyvään tahtiin.
Ryntäsin ulos sieltä ja ehdin juuri ja juuri väistää heittoveitsiä. Ajauduin kohti takkaa ja poika kävi minuun kiinni taas. Ilmeisesti heittoveitset olivat loppuneet ja turvauduttiin paljaisiin käsiin. Hän osui kasvojeni sivulle kovaa. Horjahdin ja sain kiinni takanreunasta. Viskasin hiillosta pojan kasvoihini, vaikka se polttikin kättäni aivan saamaristi. Tartuin häntä niskasta, vedin pään alas ja iskin polveni pojan kasvoihin.
Silloin kuulin Alecin ulvahtavan. Katseeni rävähti kiinni häneen. Hukka oli alakynnessä ja heittoveitsiä oli tämän kehossa enemmän kuin aiemmin. Juuri kun yksi heistä oli kohottamassa miekkansa armon iskuun, asevarasto räjähti ja kaatoi meidät kaikki. Kiviseinän palasia lensi ympäsiinsä ja ilma tummui savusta. Näin varaston palavan, mutta sen liekit olivat mustia.
Kömmin pystyyn yskien. Näin Luken ja Joelin tulevan huoneeseen. He hyökkäsivät Alecin kimpussa olleiden kimppuun. Samalla selkääni jysähti joku. Kaaduin mahalleni, minut repäistiin selälleni ja nyrkki iskeytyi kasvoihini. Pyristelin hullusti. Hukkani alkoi käydä ärtyneeksi. Tunsin sen valovan voimaa minuun. Iskin polveni minua hakkaavan selkään. Raotin silmiäni ja tajusin hänen olevan... tyttö? Se oli harvinaista, vaikkakin, hyvä minun oli sanoa.
Kiepahdin kyljelleni ja potkaisin tyttöä nilkkaan. Sain vähän tilaa ja räpiköin pystyyn. Hyökkäsin tytön kimppuun ja iskin hänet seinää vasten. Tyttö onnistui iskemään minua matkalla kyynärpäällä, mutta en välittänyt siitä. Iskin häntä kasvoihin nyrkilläni useita kertoja, ennen kuin joku repäisi minut irti. Kompuroin sivulle ja näin veriset ja nokiset pojan kasvot. Silti tunnistin vihreät silmät ja hyökkäsin heti häntä kohti. Kumpikaan meistä ei ehtinyt kuitenkaan sen enempää reagoida tai tehdä seuraavaa siirtoa.
Kuului korvia särkevä humahdus ja tunsin kieppuvani ilmassa. Hetken painovoimaton tunne sai minut voimaan pahoin. En nähnyt ympärilläni kuin vain tyhjyyttä ja äkkiä iskeydyin maahan lujaa.
