Sade piiskasi maata armottomasti ja raskaat pilvet roikkuivat kaupungin yllä. Missään ei ollut suojaa ulkona olijoille, ei katoksia, ei mitään. Kaupungin talot olivat lähinnä kivestä tehtyjä, ei kovin korkeita rakennuksia. Siltikin se oli kaupunki, lähes ainoa paikka jäljellä, jossa oli edes rakennuksia suhteellisen paljon.
Minulle koko maailma oli tämä kaupunki, olin nimittäin juuri täyttänyt viisi. Vilkaisin vieressäni kävelevää miestä. Hän puristi kättäni kädessään ja johdatti minua tyhjillä kaduilla. En tiennyt kuka hän oli, mutta isäni oli käskenyt seuraamaan häntä. Sade oli kastellut minut läpimäräksi, vaatteeni liimautuivat ihoani vasten ja hiukseni roikkuivat suorina. Normaalisti ne olivat vaalean ruskeat, mutta sade värjäsi ne tummiksi.
-Tänne, mies sanoi ja veti minut yhden rakennuksen ovelle. Hän koputti siihen ja se aukesi melkein välittömästi. Huomasin ovessa lukeneen oudon tekstin. αλρα. Mies kumminkin tönäisi minut edellään sisään enkä ehtinyt tutkia tekstiä sen tarkemmin.
Tulimme avaraan eteiseen. Kuljin sitä pitkin eteenpäin hieman epävarmasti. Kurkistin kulman takaa isoon huoneeseen. Siellä oli pehmeitä tuoleja ja iso takka, jossa loimusi tuli. Katsoin sitä hetken aikaa lumoutuneena, kunnes joku kosketti olkapäätäni. Säpsähdin ja käänsin katseeni.
-Niin, eikö olekin lumoava elementti tuo tuli? nainen sanoi. En ollut tavannut häntä koskaan ennen. Hänen hiuksensa olivat kastanjan ruskeat ja kasvot kauniit.
Nyökkäsin ja käänsin katseeni takaisin tuleen. Silloin minut tänne tuonut mies tuli kiireesti luoksemme.
-Ei hukata aikaa turhiin puheisiin, meillä on kiire! mies oli kärsimättömän kuuloinen. Nainen vilkaisi häntä hieman moittien ja laski kädet olilleni.
-Tules tänne pikkuinen, nainen ohjasi minut puiselle jakkaralle takan eteen. Hän vei hiukseni selkäni puolelle jotta ne kuivuisivat nopeammin ja toi minulle viltin.
Minulla ei kyllä ollut kovin kylmä sateesta huolimatta. Minulla ei ollut ikinä kylmä. Seurasin naista katseellani, kunnes hän katosi toiseen, pienempään huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, häntä seurasi mies. Mies oli ehkä hieman vanhempi kuin nainen, tämän tukka oli vaaleanruskea, hän näytti hyvä kuntoiselta ja ehkä jopa pelottavalta. Hän nyökkäsi toiselle minut tänne tuoneelle miehelle.
-Tervehdys Fred, mies sanoi ohi mennessään. Fred kumarsi.
-Ilo palvella teitä, Fred sanoi.
Katsoin hieman epäilevästi miestä joka minua lähestyi. Hän polvistui minun tasolleni, jotta kasvomme olisivat samalla tasolla ja ojensi kätensä. Ojensin hölmistyneenä oman käteni ja hän otti sen käsiensä väliin. Hetken aikaa mies katsoi minua ja yllemme laskeutui piinaava hiljaisuus. Mies huokaisi, nousi ylös ja päästi irti kädestäni.
-Tulikuuma, mies mumisi ajatuksissaan.
-Alfa, Axel tuo pojan tänne, Fred sanoi. Silloin oveen koputettiin. Fred katosi ja tuli myöhemmin takaisin. Häntä seurasi toinen mies, ilmeisesti Axel, joka piti hieman minua vanhempaa poikaa kädestä.
-Tuo hänet tänne, alfaksi nimitetty mies heilautti kättään ja vilkaisi minua. Poika laitettiin istumaan minun viereeni toiselle jakkaralle.
-Aiotsä päättää päivät vai mitä sä aiot? Axel sanoi.
-Se ois julmaa, nainen sanoi hiljaa.
-Oli alunperin virhe jättää henkiin kyvykkäitä lapsia! Axel huusi. Alfa vilkaisi häntä ja tämä vaikeni. Hän katsoi hetken aikaa meitä ja vilkaisi sitten naista.
-Dora osaa sulkea kykyjä, hakekaa Dora tänne, alfa käski.
-Kulta... Äiti on vanha, nainen sanoi hiljaa.
-Sitä suuremmalla syyllä, jos se on sen hengestä kiinni... Kuolkoon, alfa sanoi kireällä äänellä.
Fred ja Axel saattoivat alakerrasta naisen. Hän oli laiha, vaaleanharmaine hiuksine, valkoisine silmineen ja vanhoine kasvoineen hän näytti todella vanhalta. Doran askeleet olivat hitaat ja jäykät. Hänellä oli päällä vaalea, pitkä yöpaita joka hipoi polvia ja paksu turkis takki.
Nainen liikahti alfan vierellä ja haki kolmannen jakkaran. Seurasin jännittyneenä kuinka vanhus tuotiin istumaan eteemme. Hän ojensi tärisevän kätensä minua kohti ja hipaisi kasvojani. Hän hätkähti kosketusta.
-Kyvykkäitä? hän kähisi.
-Sä osaat sulkea kylyjä. Mä en aio enää sammuttaa yhtäkää vahinko tulipaloa täällä, alfa sanoi.
Dora katsoi meitä hetken.
-Tulella ei pidä leikkiä, sanat saivat naisen yskimään.
-Mulle on sama mitä käy! Kunhan sä suljet niiden kyvyt! alfa korotti ääntään, mutta Dora ei hätkähtänyt sitä. Hän kaivoi hitain ottein taskustaan mustekynän.
-Käänny, hän sanoi minulle.
Tunsin kosketuksen niskassani. Kynä kutitti hieman, mutta pysyin aloillani kun nainen piirsi kuviota selkääni. Tunsin pientä kihelmöintiä päänahassani. Hiukseni olivat siirretty pois tieltä, mutten siltikään huomannut punaista väriä, joka levisi hiuksiini ylhäältä alas päin. Kun nainen oli saanut työnsä valmiiksi, hän liikkui sivulle ja alkoi piirtämään jotain pojan selkään.
Tuijotin ajatuksissani liekkejä. Ne eivät enää näyttäneet niin lumoavilta. Halusin nähdä niiden tanssivan. Ne eivät totelleet minua, yritin kovemmin ja niskaani alkoi polttamaan. Tanssikaa! Liekit eivät mitenkään totelleet käskyjäni.
-Lopeta tyttö hyvä, ei se onnistu, Dora sanoi tyynesti. Jatkoin silti. Niskaani poltti tuskastuttavan paljon. Tuijotin silmä kovana liekkejä. Silloin kuului kumahdus. Näin silmäkulmassani Doran pysähtyvän. Oli hetken aivan hiljaista. Sitten takka räjähti. Kaaduin penkilläni ja aioin paeta kauhuissani, mutta pääni kolahti lattialle levinneisiin tiiliskiviin. Pimeys nielaisi minut.
